Milloin mitäkin voidaan keksiä selityksille asioille jotta pystytään näyttämään onnellisilta. Itsekin teen tätä jatkuvasti, vaikka toisaalta eipä tässä juurikaan millekkään tunnu. Yksi hienoimmista ihmisistä joita tunnen sai aikaan melkoisia tunnesotkuja jos jonnekkin suuntaan, toisaaltaan osaan olla sen verran itsekeskeinen vai tuhoinen, että lähden pakosalle ennemmin kuin jään nauttimaan olostani pelkäämisen keskelle. Ihan edes en tiedä mitä lähdin pakenemaan, rakkautta vai pelkoa siitä että sitäkin viilletään. Monen vuoden tuntemisen jälkeen ehkä se tuntui liian tavalliselta liian nopeasti ja tunteita olisi pystynyt vaihtamaan helposti. Toisaalta sulkeutuminen omaan kuoreen takaa sen ettei pysty olemaan se oma itsensä, joka raastaa enemmän kuin terävä juustoraastin aamupalapöydässä. Se käytös joka itsellä oli, ei voinut olla sellaista että sitä kukaan kestää. Ellei ole hullu ja oikeasti rakastunut. Itse vaan en halua antaa moista kohtelua kenellekkään, sillä en haluaisi sitä itsellenikään. Ystävien tuki tässäkin paratiisissa on tärkein ja huippuluokkainen, ainiin ei sitä ollut. Mutta miksi? Onkohan sitä haukattu liian iso pala syksyllä kuorta itsensä päälle ja lähdetty ottamaan liian väljin rantein asioita.
"Ainoo toive ei toteudu, se on varmaa
sitä enemmän saadaan, mitä vähemmän kaivataan
Kun Harmajan Saima, tein laulustani harmaan
ja matka keveni ku putos
pari sanaa painavaa"
"Naapurin täti haluu bassot multa nollii
mut sori, rinnas pitää tuntuutää levy on mollii
Vaik itkuis nauran itelleni tämän tästä
Kun matti ku se tekee teille markit ulos räkälästä
Jos haluut toimintaa tule tragikomediaa
Harva sitä nälkäänsä täällä pöllii omenia"
